Sain yllättävän puhelun perjantai iltana puoli kymmenen. Olin luvannut jo aiemmin olla tukea puolisonsa menettänyttä läheistä uudessa elämäntilanteessaan kaikin tavoin ja luvannut mennä tarvittaessa viettämään aikaa hänen kanssaan. Hän soitti minulle ja kertoi, että olen hänelle tärkeä ihminen. Miten arvokkaat sanat! Hän pyysi minua tulemaan käymään ja katsoin kalenteriini. Se onnistuu juuri nyt. Mietin hetken, katsoin juna-aikatauluja ja linja-aikatauluja, sitten tajusin en jaksa tähän aikaan illasta enää tyhjentää vatsaani. Päätin, teen sen aikaisin aamulla ja lähden kymmenen junaan ja siitä suoraan linja-autoon, josta tullaan hakemaan päätepisteeseen. Ostin liput ja lähdin matkaan. En ole tehnyt useamman päivän reissuja enää ollenkaan vuosiin julkisilla koska vatsan toiminnan kanssa on koko ajan haasteita vessaa etsiessäni ja sinne mahdollisesti päästessäni. Ja istuminen pitkään aiheuttaa vatsavaivaa sekä ilman kertyminen sinne tuottaa kipuja. Mutta lähteminen tuntui nyt todella tärkeältä. Tyhjennysvehkeet mukaan ja eikun matkaan.

Päätepisteeseen pääsy lauantai iltana oli syvällinen kokemus. Haastoin itseäni ja minua haastettiin. Opin jotain jälleen itsestäni jotain. Kannatti lähteä. Tällä asenteella jatkoimme yhdessäolo päiviä. Lähdimme seuraavana aamuna yhdessä lakkasuolle, jonne olin viimeksi päässyt keräämään marjaa lähes 30 vuotta sitten. Olin ällistynyt, keltaista kultaa joka puolella, keräsin välillä kaksin käsin joka onnistui siten että olin polvillani suonmättäällä. Ei paarmoja, ei itikoita, lämmin tuuli ja suuri kiitollisuus, että uskalsin lähteä reissuun ja uskoin koko ajan, että joku suurempi kantaa minua.

Iltapäivälle olimme suunnitelleet kesäkirkkoon osallistumiseen lähtemistä toiselle paikkakunnalle, joka oli saaressa avoimessa luonnontilassa. Siellä tapasimme muitakin läheisiämme. Tosin, rankka vesisade ja ukkonen loivat siihen oman mausteensa. Saimme laulaa toivomiamme lauluja kanttorin säestäessä sitä ja itsekin sain toiveeni laulettavaksi siellä yhdessä joka oli Saviruukku laulu. Pappi kertoi päivän sanasta, joka oli lyhyesti "rakasta vihamiestäsi". Sieltä ajoimme kotiin ja lämmitimme ulkosaunan ja kylpytynnyrin. Haimme myös metsästä vastat ja sillekin reissulle nousi yllättäen ukkonen ja rankkasade. Loppuilta meni kylpien ja keskustellen. Nukuin kohtalaisesti vatsavaivojeni takia mutta olin onnellinen. Minua untani vahti suloinen lapinkoira, joka seurasi nukkumistani joka yö sängyn vieressä.

Jälleen seuraavana aamuna suolle lakkaa keräämään ja kiitin Luojaani, että saan kokea tälläista ihmettä ja uskalsin lähteä. Olen joskus mielikuva harjoituksissani ollut lakkasuolla ja tämä aito kokemus sai minut liikuttumaan. Saimme myös seuraksemme toisen läheisen tukemaan loppupäiväksi. Tein iltapäivällä tyhjennykset omassa rauhassa talon yläkerrassa ja annoin tilaa heidän keskusteluilleen. Lähdimme päiväkävelylle ja näin lapsuudesta tutun naapurin ja halasimme, itkin tavatessani hänet. Hän pyysi tapaamaan myös puolisoaan kotiin ja sanoin, että tartutaan tässäkin hetkeen, mennään vaan. Se kohtaaminen on elämäni syvällisin kokemus, halaus kesti pitkään ja itkimme yhdessä. Se mitä siinä koimme oli ennenkokematonta. Luulen, että hän näki minut viimeksi noin 40-50 vuotta sitten ja oli todennäköisesti kuullut sairastamisestani syöpään. Lapsena tämä pariskunta oli myös ollut meidän perheelle avuksi. Ehkä hän näki minut selvinneenä, aitona ja autenttisena itsenäni siinä, en tiedä mitä se oli, mutta se oli koskettavaa. Se tuntuu vieläkin siltä sydämmessäni ja liikutun edelleen tätä kirjoittaessani. Kuinka kiitollinen olinkaan, että tartuimme hetkiin.

Lähdimme vielä illalla paikalliseen kesäteatteriin, jossa läheiseni aikuinen lapsi oli näytelmässä kahdessa roolissa mukana. Ilta aurinko paistoi joen rantaan ja puitteet olivat mahtavat olla siellä eikä itikat haitanneet iltaamme. Kotiin ajaessaamme sieltä näin karhun menevän uimaan järveen, mutten ehtinyt siitä kuvaa ottamaan. Jälleen kiitollisena nukkumaan ja aamulla matka kohti kotia alkoi.

Heti jäi ikävä kun astuin linja-autoon. Aivan huippu päivät kokemuksena olivat ainakin minulle. Opin myös paljon itsestäni. Toin myös esille oivalluksiani ja jotain ymmärrystä asioihin saimme muutenkin. Minua myös kehotettiin kirjoittamaan toista kirjaa niihin liittyvistä aiheista. (kunhan ensimmäisen saisin valmiiksi, niin miksei?)

Mitä opin. Haastoin itseäni ja onnistuin harjoituksillani hyvin. Sain turvaa siitä, että junassa istuin lähellä vessaa, sain luvan käydä joka paikassa tarpeillani ja söin Cuplatonia etten piereskele niin paljon. Hyväksyin huonosti nukutut yöt ja uskoin myös että niin oli hyvä monesta syystä, olin herkillä itsekin. Hetkiin tarttuminen oli mahtavaa ja todella antoisaa, ei mitään suunnittelua kuin siksi tietyksi hetkeksi. Ja tuen antaminen läheiselle, olin läsnä ja käytettävissä koko ajan. Kehoitinkin mieleiseen tekemiseen ja lähtiesssäni kotiin läheiseni jäi hyvillä mielin ja kiitollisena kotiinsa nauttimaan myös yksinolostaan.

Jos me joudumme luopumaan jostain, se on tietysti joskus väistämätöntäkin, voit saada uutta tilalle ellet jää uhriksi tilanteeseen. Mieti myös tukiessasi toista, mitä minä voisin tehdä ja auttaa Sinua, ole aidosti käytettävissä ja pidä lupauksesi. Antaessaan saat enemmän kuin uskotkaan. Näin minulle kävi.

Kuva kotipihastani, joka on todella rakas näkymä minulle.