Oivalluksia ja uuden oppimista

Elämän rajallisuudesta

Keskiviikko 3.7.2024 - Mervi

Olen kokenut surun tunteita. Tunnistan, että surun taustalla voi olla hylätyksi tulemisen kokemus. Mutta hyväksyn sen. Joskus asioita tapahtuu niin, että näin käy. Välimatkaa täytyy välillä ottaa, mennä kauas jotta näkee lähelle, mitä mittaamattoman arvokasta onkin ollut olemassa.

Olin tehnyt tyhjennykset jotakin menoa varten ja uskaltauduin vähän pitemmälle kävelylenkille parisen viikkoa sitten. Juuri matkan puolivälissä ukkonen yllättäen jyrähti todella kovasti aika lähellä. En ollut lähtiessä huomannut niin tummia pilviä, että siitä ukkonen tulisi. Säikähdin kovasti, apua mitä nyt teen? Lähdenkö takaa tulluttua ukkosta kohti, tietä pitkin takaisin vai menenkö metsätietä ja metsäreittiä, joka oli edessä päin. Pinkaisin juoksuun, hätäännyin, tuli pelon tunne, entäs jos salama iskee minuun kun juoksen..ajatukset lähti laukkaamaan..Lapsuudesta muistan, edesmenneen äitini sukulaiset olivat kuolleet salamaniskuun, tosin kotonaan ja minä olen nyt yksin luonnossa, jossa ei mitään pakopaikkaa, mökkiä tms. Mietin, soitanko puolisolle, tule hakemaan minut pois. Sitten ajattelin, että entäs jos salama iskee ja kuolen, olenko valmis? Löydetäänkö minut, tuleeko syytöksiä jälkikäteen puolisolle, että miksi päästit lenkille jne. Sitten tajusin, en pelkää kuolemaa. Olen selvittänyt kaikki asiat perheeni kanssa, he tietää miten toimivat. Sitten mietin, miten muiden suhteen, olenko hoitanut välini läheisten kanssa? Pohdin hetken, olen tehnyt voitavani, en pysty enää muuhun. Ajattelin, olen valmis. Pysähdyin, ja annoin itselleni myötätuntoa jo tiedostamattani, sanoin itselleni, kaikki kunnossa, kaikki kunnossa ja rauhoituin. Ryhdyin kävelemään, jatkoin metsäreittiä kotia kohti. Ajattelin, että jos selviän kotiin, täytyy selvittää miten jatkossa toimin vastaavassa tilanteessa, otan opiksi. Kävelin rauhallisesti kohti kotia eikä seuraavaa jyrähdystä kuulunut. Samalla reissulla metsätiellä näin suruvaippa perhosen, se liiteli edessäni edestakaisin, mietin tuotko minulle ikävää viestiä. Kuolenko minä kuitenkin? Vaikeiden syöpähoitojen aikaan suruvaippa tuli kädelleni monta kertaa ja toi viestiä läheisten tai muiden sukulaisten kuolemasta. Kummallinen iltapäivä tapahtuma se oli.

Kerroin puolisolleni kotiin tultuani tapahtumasta ja pohdimme, että jos joskus ukkonen nousee samalla lailla, paras reitti on kävellä rauhallisesti tietä pitkin, ei lähteä metsäreitille puiden katveeseen, mutta oliskohan näin? Samalla juteltiin jälleen kuolemasta ja hän sanoi, että olisi tullut hakemaan minut pois, jos olisin soittanut. Sanoin, ettei minulla ollut enää hätää. Kaikesta voimme kuitenkin oppia ja sitähän elämä on.

Samaisena iltana eräs läheiseni oli kuollut yllättäen sairaskohtaukseen, se oli shokki. Sain tietää asiasta vasta muutaman päivän päästä.

Yhtä luonnon kanssa, onko mahdollista, tuoko luonnon eläimet minulle viestiä? Miksi juuri sinä päivänä oli tämmöinen sattumus? Aika ajoin mietin kuolemaani ja joskus teen sitä ääneen puolisoni kanssa. Olen oppinut myös sitä harjoittelemaan meditaatiossa, sain oppia etänä siitä Sampsa Korhosen illassa nyt kevään alussa.

Olin myös nähnyt unen muutama viikko sitten, jossa tämä läheiseni oli pyytänyt minua kantamaan uunipuita sisälle, kerroin unestani asianosaisille. En kaikkia uniani tulkitse kirjoittamalla, ehkä tämä olisi pitänyt. Tosin valitsen selvitettävän unen intuitiivisesti tai oliko sitten niin että, joku suojeli minua etten sitä juuri tehnyt. Ja mitä olisimme voineet tietää tai sanoa? Emme mitään. Ehkä se on enne uni mutta lohtua se nyt tuo, koska minua pyydettiin unessa auttamaan taakan kannossa.

Elämä yllättää meidät monin tavoin. Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä. Mutta, surun on annettava tulla ja olla. Sitten vähitellen sopeudutaan uuteen ja nähdään valoa ja sitä mitä meillä nyt on.

Voimme tietysti myös tehdä selvittämättömille asioille jotain, jotta voimme elää rauhassa omaa elämäämme. Antaa anteeksi itselle, joka on monelle niin vaikeaa..ja kun sen tekee, osaa antaa myös muille sydämmestään anteeksi ja unohtaa. Me kaikki tehdään virheitä ja niistä on vaan otettava opiksi, eikä jäätävä niiden uhriksi ja katkeroitua elämälle.

Tunnen, etten ole yksin. Joku kantaa minua, uskon niin. Hyväksyn elämäni näin. Itken kun itkettää, nauran kun naurattaa, annan tunteiden tulla. Nyt suren ja annan sen nyt olla. Annan elämän tulla, koska voin saada hipaisun tai viestin jostain selittämättömästä..

Kuva pixapay Sundarshan2023