Mitä tulee mieleen sydämen äänestä? Onko se intuitiota, luotanko siihen, onko se edes luotettava? Miten sitä ehtii kuuntelemaan tai miten se tehdään? Onko se arvojeni mukainen ääni? Entä jos se on erilainen kuin muilla ja se "sotii" toisia vastaan tai toisissa se aiheuttaa ärsytystä? Kenen elämää silloin elät?

Paljon kysymyksiä. Vaikeaa vastata suoraan.

Kirjoitin syöpää sairastaessani päiväkirjaa. Minulla oli käytössä Hidasta elämään Voimaannuttavat kortit käytössä silloin. Eräs tapa käsitellä epätoivoani oli ottaa pakasta kortti ja kirjoittaa nostamallani kortille vastaus. Yksi kysymys oli mitä neuvoisit nuoremmalle minällesi tänään. Vastasin: Ole rohkea, tavoita sitä mitä itse haluat, elä itselle ja perheellesi, älä muille ja muiden mieliksi. Rakasta ja tee rakkaudellisia tekoja muille ja läheisille. Pidä huolta itsestäsi, äläkä suorita elämää. Elä hetkessä. Toisen kortin kysymys oli, millaisen elämänohjeen vanha minä antaisi tämänhetkiselle minälle. Olin vastannut, että kuuntele sydämen ääntä ja toimi sen mukaan, sillä sieltä löytyy kaikki tarvitsemasi vastaukset.

Me saadaan ulkopuolelta niin paljon toiveita olla tietynlainen ulkoisesti, sisäisesti, tavoiltamme, tottumuksiltamme jne. Kaikki ajattelevat tarjoavansa parasta heidän tietoaan. Jotkut tiedot ovat hyviä ja jotkut ehkä eivät. Mielistelyksikin sitä voisi sanoa, hyväksyt minut jos teen kuten sanot ellen tee, olen silmissäsi arvoton. Tätähän voi olla työelämässäkin, itselläkin oli. Parisuhteissakin mielistellään siten, että sanotaan sitä mitä toinen toivoo sanottavan ettei tilanteista tulee riitaa. Tai ehkä siksi mielistellään, ettei toinen kokisi minusta häpeää. Häpeän pelkoko tässä onkin taustalla vai se että toiselle täytyy saada hyvä olo. Niin mitäs minusta?

Ja on vain itsellä paha olla olla, enkä vain tiedä miksi.

Kohdallani tullut syöpä ja ulosteenkarkailu mahdollistivat opetella kuuntelemaan tätä arvokasta ääntä. Se on ollut hyvin vaikea ja raskas tie. Välillä tuntuu, että portit elämään on suljettuna eikä löydy ulospääsyä. Ja jälleen kerran, uskon että tarvitsen kaikki kokemukset jotta oppisin elämästä lisää. Ymmärtäisin ja oivaltaisin syvimpiä tuntojani ja todentotta on se välillä sattunut pahastikin. Se on aiheuttanut valvomista, itkua ja tunteiden analysointia ja tähän kun lisään vatsani aiheuttamat valvomiset tilanteet arjessani, koville on välillä ottanut, jopa luovuttamisen tunteet ovat olleet läsnä. Mutta sitähän se on, tunteet antavat meille impulssin siihen, ettei joku ole hyvin. Löytääkseni mikä siellä syvimpänä on todella vaikeaa ja raskasta, jos uskon sen niin olevan. Mutta lopulta se on todella palkitsevaa, luotan aina siihen.

Meitä vapaaehtoisia koulutetaan onneksi myös tähän vertaisenakin toimimiseen. Olin kurssilla ja mukana oli ihmisiä, jotka sanoivat etteivät halua puhua tunteista, koska se on niin vaikeaa. Onko se vaikeaa siksi, ettei tunnista tunnetta, jotenkin on vain paha olla. Tai että se on kiellettyjä tunteita. Niitä on kielletty ilmaisemasta jo lapsena, miten sitä nyt voisi tehdä tai oppia.

Olen surullinen siitä, että itkut, naurut ja viha ovat kiellettyjä tunteiden purkamismuotoja jo monille lapsuudesta saakka, nekin jopa häpeällisiä. On kielletty itkemästä ettet näyttäisi herkkyyttäsi muille tai pitää olla "mies" ei pojat itke!  On kielletty nauramasta, se on jonninjoutavaa ja epäkohteliastakin. Siitä on joku sanontakin, itku pitkästä ilosta tai joka viimeksi nauraa se parhaiten nauraa.

Entäs viha, sitä ei saa näyttää, sitä pelätään. Sehän on omien rajojen puolustamista. Tässä on mun rajat. Jos lapsi ottaa toiselta lelun ja vihastuu siitä että sitä kielletään. Vanhemmat "hyvässä tarkoituksessa" saattavat lisäksi kieltää se vihastumisen. Lapsi kerää vihansa omaan "tunnepulloonsa" että sitten joskus myöhemmin yllättävässä tilanteessa "pullo" räjähtää ja sitten ihmetellään mitä tapahtui, eihän se koskaan noin ole toiminut. Tai sitten aikuisena hakeutuu riippuvuuksiin, jonka kautta tunteet saa tukahdutettua vuosikymmeniksi ja elämä on "valunut" hukkaan. Kaikki nämä "kielletyt" tunteet liittyvät saatuihin uskomuksiin lapsuudessa. Olemme nämä tunteet estäessämme jääneet ehkä lapsen tasolle kun ei olla sallittu niitä koskaan näyttää missään aidosti.

Jos jostain olen todella kiitollinen, niin olen syövästä. Itken kun itkettää, saatan itkeä 15-20 min yhtä kyytiä ja se helpottaa oloani suuresti. Tunnen, että sielu puhdistuu ja sydän on avoin sen jälkeen.

Nauran, saatan saada naurukohtauksia ihan tyhmästä asiasta, hörähtelenkin vielä pitkään sen jälkeen miten tyhmälle asialle nauroin. Erittäin hyvä rentoutumismuoto on sekin, saan sillä hyvät hormonit liikkeelle samalla.

Vihastun ja sallin sen tulla. Se kertoo minulle, että minuun osui joku ikävä juttu ja se viestii minulle omista rajoistani. Olen aiemmin kertonut täällä, että fyysinen ja ruumiillinen kehon kuormittaminen ja kiroaminen ovat minun keinoni purkaa vihaa ja teen sitä silloin kun tarvitsee tehdä. Teen sitä yksin metsässä tai lenkillä ollessa, saatan lopuksi itkeä ja tiedän, että asia saa siitä nyt rauhan ja ajan vielä lopulliseen toipumiseeni. Saatanpa sitten myöhemmin nähdä asian kokonaan eri näkökulmasta.

Kerroin tyttärelleni, että antaisin lasten purkaa vihansa vaikka hakkaamalla lelua tai tyynyä, juosta tai huutaa. Sallisin tunteenpurkauksen heti, koska se kestää vain hetken. Itse en aikoinaan saanut niin tehdä ja nyt syöpään sairastuttuani, olen löytänyt purkamattomat ikävät tunteet ja työskennellyt niiden kanssa. On muuten todella raskasta ja vaikeampaa ollut nyt aikuisena.

Ja tiedän, että hän kyllä äitinä tietää mikä hänen lapselleen on parasta. Kunhan kaikki perustellaan selkeästi lapselle. Uskalsin kuitenkin kertoa mitä itse olen oivaltanut ja oppinut elämästäni ja itsestäni. Lapset opettaa meitä enemmän kuin ymmärretäänkään. Sallitaan heidän olla sitä mitä ovat. Ja aina voi kaikesta puhua ja vaikka sanoa, että minun sydän sanoo nyt näin ja luotan sen ääneen, se tietää mikä on minulle parasta.

Netti on hyvä kun sieltä löytyy monenlaisia palveluja, onneksi, joissa voi käsitellä kiellettyjä tunteita. Itkuterapiaa, naurujoogaa ja löytyypä joltain paikkakunnalta raivohuonekin, jossa saa rikkoa esineitä ihan oikeasti. Ehkä tunteiden purkamisen jälkeen voit kuulla sen sydämesi äänen.

Kirjoittaminenkin voi auttaa, aloita vaikka näin. Tunsin vihaa tänään..tunsin saman tunteen myös lapsuudessani kun minut jätettiin ulkopuolelle esimerkiksi..pelkään että minut hylätään..jään yksin? Vuorovaikutuksessa toisen kanssa hengittelyä voi tehdä aikuisetkin ennenkuin päästävät sammakoita suustaan. Myöhemmin he voivat käsitellä sitten tunteensa omine aikoineen ja omassa rauhassa, ja samalla miettiä miksi reagoin noin, koska se tunne on vain itsessä tunnistamattomana.

Ja kaikesta huolimatta, me kaikki halutaan olla onnellisia sellaisina kuin olemme. Kukaan ei ole toistaan parempi tai ylempi arvoinen. Samalla viivalla me ollaan kun ollaan riisuttuja kaikista vaatteista ja vaateista, ei erottelua he ja me vaan ME. Emme ole toista parempia, olemme toistemme peilejä. Meillä on elämässä kaikilla omat läksymme, joista voimme oppia kuuntelemaan oman sydämen ääntä ja sitä kautta oppia rakastamaan kaikkea tässä maailmassa.

Ja kuten omalla kohdallani, on suuri kiitollisuus syövästä, koska se auttoi minua löytämään itseni ja sydämeni äänen. Ellen jollekin kelpaa nykyisellään, en voi asialla mitään, hyväksyn tilanteen. Mutta siihenkin olen kasvanut henkisesti, että ehkä näin piti käydäkin. Mahdollisesti siitäkin tilanteesta kasvetaan ja opitaan uutta tai rakkaus voittaa lopulta kaiken.

Kuva Adrian Eyre/pixapay